Tankkaan hotellin aamupalalla mahani pullolleen. Tällä jaksaa pitkälle. Eivät jalat vieläkään mitenkään täydessä iskussa ole, mutta lähden pirtein mielin polkemaan. Vuoret näkyvät selvästi edessäpäin ja aurinko porottaa. Sekoilen hetken kapealla tiellä rekkajonon seassa, kunnes tajuan että Sloveniassa täytyy olla kyllä parempikin reitti. Vähän matkan päässä meneekin oikein opastettu pyöräilyreitti, jota kurvailen kohti Blediä. Vastaan tulee ressun ensimmäiset retkipyöräilijät. Ennen Bledin tätä turistikylää ohitan alamäessä trikoomiehen maantiepyörällä. Kohta hän saa minut kuitenkin kiinni ja alamme rupatella. Hän lähtee opastamaan minua hyvään lounaspaikkaan. No eipä se lounas kummoinen ole, mutta nälkä siirtyy. Lorvailen jonkin aikaa järven rannalla, kunnes jatkan matkaa.
Pohdin kumpaa reittiä lähtisin, toinen menee pienempää tietä ja sisältää luultavasti mäkiä ja toinen isompaa ja tasaisempaa. Tulen siihen tulokseen että mäkiähän tänne on lähdetty hakemaan ja suuntaan eteläisemmälle reitille. Tämä kulkeekin kansallispuiston läpi upeissa maisemissa. Solan pohjalta kallionseinämä nousee satoja metrejä pystysuoraan ylös. Kun allergiapäissäni aivastelen, kaiku vastaa vuorenseinämästä. Vaikka välille mahtuu hiekkatietä, tämä ei haittaa sillä tien kunto on erinomainen. Täällä vastaan tulee myös ensimmäinen kahdeksantoista prosentin suuruiseksi merkitty nousu. Eli kilometrin matkalla tie nousee satakahdeksankymmentä metriä. Kymmenessä prosentissa menee suurinpiirtein raja mitä näillä välityksillä pystyy istualtaan polkemaan. Samoin sykkeet karkaavat tämän jälkeen ja menosta tulee puuskutusta.
Kansallispuiston jälkeen löytyy myös yksinomaan pyöräilijöille tehty asfaltoitu baana. Tätä kelpaa lasketella useita kymmeniä kilometrejä. Paitsi että laskettelun sijaan kyseessä on tasaista nousua. Saan isosta jäätelöannoksesta puhtia ennen ensimmäistä varsinaista vuorijonon ylitystä. Podkorenista lähtee nousu Itävallan rajalle. Tiukasta pakolaispolitiikasta tutun maan rajavartioita ei tämä polkupyöräpakolainen kiinnosta, vaan he viittelöivät jatkamaan matkaa. Seuraa huima alamäki, mutta tienpinta on surkeassa kunnossa ja märkä. Eipä pääse kunnolla laskettelemaan ja jarruja saa todella puristaa. Tämä polkupyörien panssarivaunu ei ehkä ole paras näihin mutkapätkiin.
Sade yltyy ja pidättelen pahimman kuuron puun alla istuen. Kuuro tauottua jatkan matkaa solassa kohti länttä. Massiiviset vuoret kohoavat kummallakin puolelle ja repaleiset pilvet pyörivät niiden rinteillä. Menen kebapille ja jään sinne lorvailemaan, koska sade on taas alkanut kunnolla. Lähden kun se hiljenee, mutta kello alkaa olla jo paljon ja tavoitekilometreistä olen selkeästi jäljessä. Kaikki tämä lorvailu on hidastanut etenemistä ja keskinopeuskin on huono. Taisin haukata vähän liian ison tavoitteen tällaiselle kiipeilypäivälle. No päätän ajaa ainakin satakolmekymmentä kilometriä täyteen ja laittaa sitten leirin. Ilta hämärtyy ja tavoitteen täyttyessä poikkean jälleen pellolle. Pyörä kulkee yllättävän hyvin heinäpellolla alamäkeen ja löydän täydellisen leiripaikan. Tieltä tänne ei nää ja alusta on tasainen. Nyt leirin pystytys sujuu jo rutiinilla ja pian olen makuupussissa kuuntelemassa sateen ropinaa telttakankaaseen.
Ljubljana - St. Stefan im Gaital 130km
Kommentit
Lähetä kommentti