12. Päivä

Herään jälleen ennen kellon soittoa. En tiedä onko se kylmyydestä vai tulevan vuoren aiheuttamasta jännityksestä. Mitenkähän noususta selvitään näin huonosti palautuneena ja painavalla pyörällä? No ainakin nyt on koko päivä aikaa.

 Tie lähtee välittömästi kiipeämään korkeuksiin ja lämmin tulee nopeasti. Jaksan puskea kilometristä kahteen ilman taukoa, välillä satulassa istuen ja välillä seisten. Kohta näen leiripaikkani vieressä olleen kirkon pienenä pisteenä lähes suoraan alapuolellani. Tie on niin jyrkässä rinteessä, että voin koskettaa kuusten oksia, vaikka ne ovat aloittaneet kasvunsa noin kaksikymmentä metriä alempana. Täällä ei ole tien tekeminen ainakaan ole ollut helppoa. Grossglocknerin näköalatie tehtiin joskus kolmekymmentäluvulla vauhdittamaan talousahdingossa olleen Itävallan turismia. Nykyään tiellä kulkeekin puolitoista miljoonaa turistia vuodessa. Nyt ollaan kuitenkin sesongin ulkopuolella ja aamupäivällä tiellä ei juuri muita liikkujia ole. 

Tulen tullikopille, missä autoilijoilta veloitetaan maksu ja pidetään huolta ettei yöllä tietä käytetä. Rouva kopilla yrittää höpöttää minulle, että pitäisi odottaa kaksikymmentä minuuttia, koska huipulla tie on jäässä. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa, että missä tulisi notkua, niimpä jatkan matkaa. Kun lumiaura kohta ohittaa minut huolestun vain lievästi. Olen ajanut reittiä kahdesti autolla, ja aina vaan se jaksaa vaikuttaa. Pyörällä paikan kokee vielä huomattavasti koskettavammin.

Kerätessäni korkeutta puusto yhtäkkiä loppuu ja aukeaa karu maisema. Kohta penkoilla onkin reilusti lunta, mutta itse tie on sula. Mitä ylemmäs mennään sitä useammin joudun pitämään taukoja. Lopulta en pääse kuin muutama sata metriä yhtä soittoa. Raskas meno johtuu varmaan useasta tekijästä: Tie jyrkkenee, ilma ohenee ja voimat loppuvat. Sykkeet eivät tahdo nousta, mutta puuskutus on kova. Tauoilla sykkeet eivät myöskään tahdo laskea alle sataan. Yllätyn kuitenkin, kun yhtäkkiä tupsahdan jo varsinaisen tien korkeimpaan kohtaan. Tästä selvittiin sittenkin suht helpolla. Lämpömittari näyttää viittä astetta, mutta aurinko kuumottaa oikein kunnolla. Vasta täällä saan aamupalaa, eli nakkisoppaa ja paahtoleipää. Aikaisemmin kaikki ravintolat ovat olleet kiinni ja olen joutunut mennä suklaan ja energiageelien voimalla.

Alkaa olla puolipäivä ja ihmisiä kasaantumaan. Vastaan tulee myös pyöräilijöitä, yksi laukkujenkin kanssa. Lasketten pikku pätkän alas ja taas kiivetään näköalapaikalle. Koska energiaa ja aikaa on vielä jäljellä, teen muutaman kilometrin sivuretken toiselle näköalapaikalle. Tämä mukulakivistä tehty pätkä kohoaa vielä hieman edellistäkin korkeammalle, mutta olin muistanut väärin. Korkeudeksi jää 2 571, eikä 2 700m.

Tsekkaan jarrujen ja renkaiden kunnon, laitan lisää vaatetta päälle ja lähden painelemaan alaspäin. Neulansilmiä riittääkin aikansa ja laskua on oikeastaan koko matka Zell am Seehen saakka. Siitä onkin aikaa kun viimeksi päässyt alamäkeen pidemmän siirtymän. Taisi olla joskus ennen Zagrebia.

Zellstä olenkin jo Suomessa ollessani varannut hotellin. Tämä talviurheilukeskus on täynnä hotelleja ja nyt ei ole sesonki, eli huoneet ovat halpoja. Ajattelin olevani tänään paljon ryytyneempi kuin nyt olen, nyt päivä oli kuitenkin paljon keskimääräistä lyhyempi. Kova ponnistelu kuitenkin tuntuu kropassa ja oma huone on nyt poikaa.

Zell on paikkana on mitä kaunein. Idyllinen kaupunki järven rannalla mitä lumihuippuiset vuoret ympäröivät. Lähden syömään ja hyppään ensimmäiseen kebappilaan. Annos maksaa toistakymppiä, mutta en tule lähellekkään täyteen. Siirryn pienen käppäilyn jälkeen pizzeriaan. Nyt tulen syöneeksi, mutta tarjoilija jää ruinaamaan tippiä. Minulla ei ole sopivaa rahaa, enkä haluaisi hänelle antaa vaikka olisikin. Täällä taidetaan olla opittu turistin ukottaminen oikein hyvin. Hotelli on onneksi oikein pieni ja sympaattinen ja siirryn sinne lepäilemään.

Pockhorn - Zell am See  62km

Yht. 1 107km

Katso reitti Stravassa tästä

Col Collectivin video noususta