Viimeinen päivä pyöräillen ja pientä jännitystä on havaittavissa. Ilma väreilee muutenkin, koska on lämpötila kapuaa nopeasti hellelukemiin. Lisää jännitystä luo meidän vuokraemäntä, joka kehottaa meitä olemaan menemättä, kun kerromme reittisuunnitelman. Mortirolon tuntuu tietävän kaikki. Meidän on kuitenkin itse tutustuttava tähän lähes myyttisen maineen saaneeseen nousuun.
Lähdemme pudottelemaan rennosti joenvartta alaspäin, mutta ei mene kauaa kun Ilmarilta puhkeaa jälleen takarengas. No rengas saadaan vaihdettua ja myöhemmin kahvilanpitäjä hakee vielä kotoaan pumpun, niin saadaan kunnon paineet sisään.
Saavumme Mazzon kylään mistä nousu alkaa. Kirkonkellot alkavat enteellisesti soida, samalla kun käännämme pyörämme kohti ylämäkeä. Profiili on jyrkkä heti alusta lähtien ja polkimia on painettava tosissaan että pyörä pysyisi liikkeessä. Nousumetrejä kertyy hitaasti mutta varmasti. Aikani runtattua oikea polvi alkaa kuitenkin kipeytyä. Mäki on niin jyrkkä, että pitäisi polkea seisten, mutta se sattuu polveen vielä enemmän. Yritän kompensoida painamalla vasemmalla jalalla suhteessa lujempaa.
Russutan eteenpäin ja ohitan "5km huipulle" merkin. Kansainvälinen iso amatööripyöräilykilpailu Haute Route on mennyt tästä aikaisemmin tänään ja jättänyt jälkeensä nämä merkit ja ripotellut tiellä läjäpäin geelipakkauksia ja muuta roskaa. Muuten tällä on kyllä ollut tienvarret todella siistejä. Taitavat ihmiset kunnioittaa luontoa hieman paremmin kuin monessa muussa paikassa.
Sitkeästi nitkuttaen ja pitäen oikean polven tarkasti tietyssä asennossa pääsen seuraavat kolme kilometriä ja saavun Marco Pantanin muistomerkille. Tämä nousu tunnetaan myös Pirate's Climb:na Marco Il Pirate Pantanin mukaan. Pantani on ristiriitainen hahmo, mutta epäilemättä yksi italialaisten suurista idoleista.
Loppuen lopuksi kaikki kolme saavumme huipulle ilman suurta draamaa. Mäki oli hieno ja tosiaankin jyrkkä, mutta ei ollut vielä miestä väkevämpi. Kunnioittaa sitä kyllä täytyy ja lähteä ensimmäiset kilometrit rauhallisesti. Huolestuttavaa on vain että edessä on vielä Gavian 1 700 nousumetrejä ja polvi ei ole yhtä mieltä matkan jatkamisesta.
Laskettelua alaspäin polvi kyllä kestää ja sitähän riittää.
Alhaalla laaksossa löydämme lounaspaikaksi Argentiinalaisen ravintolan ja isäntäväki loihtii meille ehkä isoimman pihviaterian mitä olen saanut. Pyöräillessä ravinnon suhteen överit on tosiaan paremmat kuin vajarit.
Lihaläjä vatsassa matka jatkuu. Levätessä jäähtynyt polvi ei vain tunnu kestävän enää yhtään polkemista ja jään muusta porukasta jälkeen. No pysähdymme juuri apteekin kohdalle ja menen tutustumaan Italialaisiin droppeihin. Näillä rasvoillahan se Johaugkin pisteli menemään. Nappaan naamaani tupla-annoksen särkylääkettä ja levitän polveen paikallista mobilatia.
Näillä eväillä matka jatkuu ja nousu alkaa. Jonkin aikaa tasaisempaa tultuamme kyltti näyttää 13km matkaa huipulle ja todellinen nousu alkaa. Gavian piti olla verrattain loivaa, mutta heti lyö vastaan 14% jyrkkyyttä. Yritän runtata vasemmalla jalalla minkä pystyn, mutta ensimmäistä kertaa on todettava että mäkeä ei päästä ykkösellä ylös vaan taukoja on pidettävä.
Lopulta ilmeisesti särkylääkkeet alkavat potkia ja kipu polvessa hälvenee. Pystyn laittamaan hieman enemmän vauhtia etenemiseen. Eipä särje kyllä mihinkään muuhunkaan paikkaan. Saavumme reissun ensimmäiseen varsinaiseen tunneliin missä ei ole valoja. Olen aikaisemminkin todennut kuinka inhottavia nämä ovat. Mitään ei näe eteensä, vastaan tulevista moottopiyöristä pääsee järkyttävä pauhu ja pakokaasu täyttää ilman. Täällä yli 2 000 metrissä happea on muutenkin vähän ja tunnelissa ei sitäkään. Kun tässä pyöräilijöiden peräreiässä ei ole moottoriajoneuvoja valoineen, ei oikein tiedä liikkuuko eteenpäin vai taaksepäin. Melko epätodellinen fiilis vai johtuukohan se vain niistä särkylääkkeistä? No putkesta päästään vihdoin ulos ja huippu näkyy jo. Murmelit ja vuorikauriit katselevat menoamme välinpitämättömästi.
Korkeutta on jo 2 600m merenpinnasta ja lunta on enemmän kuin Helsingissä talvella. Viimeiset polkaisut ja matkan viimeinen nousumetri on noustu. Seuraa helpottunut mutta samalla hieman haikea fiilis. Kyllä nämä upeita mestoja on pyöräillä ja paluu alas tältä vuorelta tarkoittaa samalla paluuta arkeen ja loman loppua.
Päivä on ollu upea ja sääkin vihdoin suosi. Tänään emme kastuneet kertaakaan. Reitti oli vaihteleva ja mieletön maisemiltaan. Polvikipu varjosti matkaa, mutta onneksi ei pilannut sitä. Polveni vaiva on ns. juoksijan polvi. Sama vaiva on ollut aikaisemmin vasemmassa jalassani ja ainakin ennen parantunut melko nopeasti. Tässä vaivassa polven ulkosyrjää kulkeva jänne hankaa polven luihin ja ärtyy. Tämä johtuu mm. liian kireistä lihaksista reidessä. Täytyy siis jatkossa keskittyä vähän huolellisemmin lihashuoltoon.
Reissu on pulkassa ja matka kohti kotia voi alkaa. Pyörät pakettiin ja Möhkö Münchenin lentokentälle.
Kommentit
Lähetä kommentti