Huonosti nukutun yön jälkeen tuttu setti aamupalaa ja sitten tien päälle. Uusi satula tuntuisi toimivan hyvin. Polkimet pyörii ja elämä hymyilee. Etenemme rauhallisella tahdilla ja koska mäki on verrattain loiva, pääsemme ylöspäin suhteellisen helposti. Ilmarilla sattuu reissun toinen rengasrikko, joka nyt hieman viivyttää matkantekoa. Viimeksi sateessa ei ole löydetty kumiin painunutta kiveä, joka nakertaa kumin jälleen puhki.
Tämä Bormio on kuin pyöräilijöiden surffikylä. Kauppoja, ravintoloita, opasteita ja mainoksia on linkitetty vahvasti pyöräilyyn. Se näkyy myös Stelvion rinteillä, jossa suunnillen joka toinen kulkija liikkuu polkupyörällä. Ohitamme joitain ja jotkut ohittavat meidät.
Nousemme noin 2 400 metriin josta reitti kääntyy sivuun. Stelvion huippu olisi vielä muutama sata vertikaalimetriä ylöspäin. Lisäämme vaatetusta ja lähdemme kuitenkin laskettelemaan Umbrailia alaspäin. Tämä pätkä on ollut osittain hiekkatietä ainakin vielä muutama vuosi sitten. Nyt se on kuitenkin suht tasainen baana lasketella alaspäin Sveitsin puolelle.
Laakson pohjalla pysädymme lounaalle: Italialaiset pizzat ja pastat vaihtuu Sveitsiläiseen schnizeliin ja apfelstruudeliin. Jälkiruoka muistuttaa kokonsa ja näkönsä puolesta kalakukkoa. Sillä jaksaa painaa Stelvion takaisin ylös ja huipulle asti.
Alamme sotkea mäkeä ylöspäin. Vaikka se ei ole mikään ihmeellisen jyrkkä, nousu on sitäkin pidempi. Noin tuplasti pidempi kuin aikaisemmin kiipeämämme nyppylät.
Tie nousee matalalla roikkuvien pilvien sekaan ja näkyvyys tippuu vain muutamaan kymmeneen metriin. Onneksi sentään eilen saimme fiilistellä nämä maisemat auton kyydissä. Tässäkin on kyllä oma tunnelmansa, kun maailma tuntuu rajoittuvan tähän lyhyeen pätkään tietä mikä näkyy. Kaiteen yli kurkatessa näkyy vain tasaisen valkoinen tyhjyys. Varsinaisesti ei sada mitään, mutta kosteus kastelee hitaasti vaatteet.
Tie nousee matalalla roikkuvien pilvien sekaan ja näkyvyys tippuu vain muutamaan kymmeneen metriin. Onneksi sentään eilen saimme fiilistellä nämä maisemat auton kyydissä. Tässäkin on kyllä oma tunnelmansa, kun maailma tuntuu rajoittuvan tähän lyhyeen pätkään tietä mikä näkyy. Kaiteen yli kurkatessa näkyy vain tasaisen valkoinen tyhjyys. Varsinaisesti ei sada mitään, mutta kosteus kastelee hitaasti vaatteet.
Puurtaminen tuottaa lopulta tuloksen ja saavutamme huipun. 2 758m merenpinnasta ja noin 1 800 nosumetriä alhaalta laaksosta. Matkantekoa häiritsi vain kahden saksalaisen pyöräilijän voimakas piereskely. Italialainen ruoka ei ehkä sovi heille. Huipulla kohotamme reissun korkeimman kohdan kunniaksi olut-maljat. Ravintolassa on ehkä kaksikymmentä pyöräilijää, muttei juuri muita. Missäköhän kaikki motoristit ja muut ovat? Tiekin oli miellyttävän rauhallinen, vaikka pelkäsimme ruuhkaa ja kaahaavia autoilijoita.
Laskeskeltuamme takaisin alas Bormioon ja pysähdymme pyöräliikkeeseen. Takapakkani on löystynyt ja pitää ärsyttävää narinaa. Poika kiristää sen veloituksetta, mutta turaa melkoisesti työtä tehdessä ja sotkee rasvanäpeillään pyöräni. No se vaatii muutenkin jo pesua. Kämpillä ruokaa ja perus huoltoa. Uusi satula toimi muuten loistavasti ja pääsin eroon hiertämisestä. Olen lukenut monta suositusta tällaisesta satulasta, mikä on keskeltä ikäänkuin auki. Vaikuttaisi että liityn näiden suosittelijoiden joukkoon.
Kommentit
Lähetä kommentti