Käytyämme muutama vuosi sitten Kevon luonnopuistossa vaeltamassa, tämä aivan pohjoisin osa maastamme on jäänyt pysyvästi mieleen. Nyt päätimmekin lähteä sinne maastopyörillä. Tällä kertaa Utsjoentien itäpuolelle. Kaldoaivin erämaa on Suomen suurin erämaa-alue ja siellä ei olisi näkyvillä juurikaan ihmisen kädenjälkeä.
Erämaan halkaisee poronhoitajien käyttämä reitti, joka kulkee koilinen - lounas suunnassa. Reitti kiertää pahimmat paikat järvien, jokien ja soiden täplittämällä alueella. 67km taival saattaisi olla juuri ajettavissa yhdessä päivässä, mutta tulemme siihen tulokseen, että on turvallisempaa ottaa leirivarusteet mukaan ja yöpyä matkalla. Ilman telttaa yms. emme todellakaan halua jäädä yöpymään alueelle joka ei tarjoa mitään suojaa jäämereltä puhaltavalle tuulelle.
Jätämme auton Mieraslompoloon, 40km Utsjoelta etelään. Tästä hyppäämme bussiin joka vie meidänt Nuorgamiin. Ystävällinen bussikuski heittää meidät vielä useamman kilometrin sivuun ensimmäisen suuren mäen päälle. Tämä kapuaminen olisi ehkä ollut vähän turhan hapokas aloitus reissulle. Hyppäämme pyörien selkään ja rinkka tuntuisi haittaavan menoa yllättävän vähän. Toivottavasti vaan takapuoli kestää lisääntyneen painolastin.
Saavumme varsinaisen maasto-osuuden alkuun ja tapaamme muutaman muunkin maastopyöräilijän. He kertovat että samana viikonloppuna on myös Kaldoaivi Ultra Trail kilpailu. 130km maastojuoksu tai -pyöräilykilpailu halki erämaan. Reitti olisi sama lähes Mieraslompoloon saakka, mutta kääntyy vielä pohjoiseen Utsjoelle saakka. Järjestäjien toimesta koko matka olisi merkattu maastoon, joten meidän ei tarvisi juurikaan lukea karttaa ja suunnistaa.
Maasto nousee tasaisesti ja Mönkkäriura on kivikkoinen. Matka etenee hitaasti ja tihkusade on seurana. Vauhti ei päätä huimaa suht haastavassa maastossa. Muutenkin pääsimme liikkeelle vasta illalla, joten laitamme leirin pystyyn jo noin viisi kilometriä edettyämme. Ruoka valmistuu trangialla ja kerään telttapaikan vierestä ison kasan lakkoja.
Seuraava aamu valkenee kirkkaana, eikä sateesta ole enää tietoakaan. Aamupalan jälkeen matka jatkuu. Reitillä riittää nousua eikä kivikkoinen ura helpotu missään vaiheessa. Tasaisin väliajoin eteen tulee vielä mutaisia soiden ylityksiä. Pompimme mättäältä mättäälle yrittäen pitää kengät kuivina. Helpompiakin retkiä on ollut ja matka etenee hitaasti. Tämä ei haittaa koska näissä maisemissa kyllä viihtyy. Alue on kuin toiselta planeetalta, tai vähintäänkin jostain toisesta maasta. Kumpuilevat puuttomat rinteet tuovat mieleen ehkä Uuden-Seelannin tai jotkut Skotlantilaiset nummet. Suomalaisena on tottunut että metsää on joka puolella, mutta täällä ei kasva puun puuta. Alkumatkasta oli vielä tunturikoivuja, mutta hallamittari on tappanut ne pystyyn, luoden alueelle aavemaisen tunnelman.
Syömme välillä lounaan ja keittelemmä kahvit. Aurinko paistaa lämpimästi, mutta jäämereltä käyvä tuuli saa tauoilla laittamaan lisää vaatetta päälle. Matka jatkuu ja reitti kiipeää alueen korkeimman tunturin Guorboaivin laelle. Näkyvyys on huikea jokaiseen ilmansuuntaan. Kohta tunturin huipun jälkeen maakotka lähtee lentoon kallion kielekkeeltä. Upea lintu levittää siipensä ja häviää hetkessä kilometrien päähän horisonttiin. Aikaisemmin meidän könyämiselle on pitänyt seuraa vain kapustarinnat ja muutamat muut pienemmät linnut sekä porot.
Laskettelemme alas tunturin rinteitä Buksajärvelle. Täällä kalastajien pienet mökit luovat elokuvamaisen tunnelman muuten täysin aution erämaan keskelle. Kello tulee yhdeksän, mutta aurinko paistaa vielä melko korkealta. Energiatasotkin ovat vielä yhtä korkealla, joten hylkäämme alkuperäisen suunnitelman pystyttää tänne leiri. Huomiseksi on taas luvattu sadetta, joten mielummin poljetaan nyt kauniissa auringonlaskussa. Matka jatkuu.
Kilometrit kertyvät raastavan hitaasti ja maasto hankaloituu entisestään. Jokien ylitykset, suot ja kivenlohkareista muodostuva polku heittää reilusti haastetta kehiin. Huomenna vesisateessa teltasta herääminen ei kuitenkaan houkuttele, joten päätämme painaa eteenpäin. Joudumme jo taluttamaan pyöriä vähän väliä, niin haastavaa on maasto. Tulemme Ultra Trail kisan huoltopisteelle ja siellä ukot ovat melko yllättyneitä törmätessään meihin keskellä yötä. Juoksijat ovat lähteneet matkaan kello kuusi illalla Nuorgamista ja saapuisivat tänne 80km päähän noin tunnin päästä. Hullut juoksevat 130km kisaa huomattavasti nopeammin kuin mitä me pyöräillään.
Huoltopisteeltä saamme viimeset neuvot jäljellä oleville neljälle kilometrille. Polku on sellaista murkulaa, että sen ajaminen näin väsyneenä ja hämärässä on arveluttavaa puuhaa. Viimein kuitenkin klo 02:00 saavumme autolle Utsjoentien varteen. Kahden hengen retkikuntamme alkoi olla aivan puhki ja jaksammekin vain könytä autoon nukkumaan. Huh, olipas seikkailu!
Kaldoaivin reitti eroaa suuresti muista varsinaisista maastopyöräreiteistä Lapin keskuksissa. Polkua kun ei ole yleensä merkitty mitenkään maastoon, eikä sitä ole rakennettu pätkääkään. Maisemat poikkeavat täysin esimerkiksi Ylläksestä, puurajan jäädessä etelämmäksi. Meille sattui hienot säät, mutta voin kuvitella miten pahaksi keli voi alueella nopeasti vaihtua. Myös suunnistaminen huonossa kelissä on varmasti vaikeaa, joten suosittelen GPS -laitetta ja jotain kokemusta kartan lukemisesta. Reitti on vaikea, eikä sitä ihan ensikertalaiselle voi suositella. Matka on pitkä eikä kesken pääse pois.
Kommentit
Lähetä kommentti